Siirry pääsisältöön

BLOGI: Hiiltä sitomaan

Blogi

Teksti julkaistu kolumnina Käytännön Maamiehen numerossa 5/2018.

Aikamme suuri kysymys on ilmastonmuutos. Yhdessä väestönkasvun ja kuudennen sukupuuttoaallon kanssa se uhkaa tehdä nykyisenkaltaisen elämänmenon mahdottomaksi. Suuret ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun aiheuttamat väestönliikkeet ovat jo alkaneet. Luulisi että nämä asiat ovat niin tunnettuja, että keskityttäisiin tosissaan näiden kaikkia koskevien ongelmien ratkaisuun.

Esimerkiksi Syyrian katastrofi on seurausta kuivuudesta, joka pakotti ihmiset liikkeelle. Mutta sen sijaan että ratkaistaisiin itse ongelmaa, ihmisten kurjuutta vain lisätään sodankäynnillä.

Näissä oloissa pienempien toimijoiden, kuten Suomen, kannattaisi jo oman etunsa tähden näyttää suuntaa. Emme tietenkään voi ratkaista ongelmaa, mutta voimme näyttää esimerkkiä ja luoda ratkaisumalleja. Olemmehan tutkitusti maailman parhaiten koulutettu ja onnellisin kansa. Myös monilla muilla mittareilla mitattuna asiamme ovat harvinaisen hyvällä mallilla.

Voittajia ei ilmastonmuutoksessa ole. Mutta Suomen tulee panostaa ilmastotyöhön. Sitten kun ongelma viimein otetaan vakavasti, tulee olemaan huutava pula ratkaisuista. Niitä meidän on nyt kehitettävä.

Kaksi pääsuuntaa ongelman ratkaisemiseksi on olemassa. Fossiilisista polttoaineista olisi luovuttava kaikkialla, missä se on mahdollista. Ja siirryttävä aidosti uusiutuviin energialähteisiin. Mutta vaikka näin kävisi, se ei enää riittäisi kääntämään ilmastonmuutoksen suuntaa.

60 prosenttia ilmakehän ylimääräisestä hiilestä on peräisin fossiilisista polttoaineista. 40 prosenttia hiilestä on irronnut maankäytön muutoksista. Siinä taas moderni maatalous näyttelee pääroolia. Sen menetelmät ja perusteet ovat omiaan vapauttamaan hiiltä maaperästä. Mutta maaperän hiilessä on se hyvä puoli, että se voidaan sitoa takaisin.

Peltomaan hiilikato on huolestuttavaa monessa mielessä. Mitä vähemmän hiiltä maaperässä on, sitä huonompi on maan rakenne. Maan rakenteen heiketessä yhä enemmän hiiltä karkaa ilmaan ja ravinteita vesistöihin. Vähähiilisen maan vedenpidätyskyky on heikko. Veden lilluessa lätäköissä maa kuivuu hitaasti muokkauskuntoon ja toisaalta sadonkorjuuseen joudutaan monesti menemään liian märälle pellolle, jolloin maa tiivistyy entisestään ja jäljet näkyvät vuosikausia.

Vähähiilisessä maassa pienikin hiilimäärän lisäys kohentaa maan vedenpidätyskykyä. Keväällä vesi imeytyy nopeammin maahan ja pelto on nopeammin kylvökunnossa. Kuivuuden iskiessä tällainen maaperä luovuttaa pidempään vettä kasveille. Vastaavasti sadonkorjuun aikaan hyvä veden sitomiskyky mahdollistaa pellolle menon nopeammin, mikäli sattuu märkä syksy. Ja kun vettä sitoutuu maaperään, myös ravinteet ovat paremmin kasvien käytettävissä.

Maailmalla on tehty lukuisia pitkäaikaiskokeita maaperän hiilensidonnasta maataloudessa. Ja aina tulos on sama, oli sitten kyse tavanomaisesta tai luomuviljelystä: hiiltä ei juurikaan sitoudu tai sitä vapautuu maasta. Ja tästä on päätelty, ettei kannata vaivata päätä koko asialla.

Miksi kokeet sitten osoittavat, ettei hiiltä sitoudu? Syy on menetelmissä. Kokeissa on aina käytetty maatalouden historian uusimpia metodeja: kääntöauraa, keinolannoitteita ja torjunta-aineita tukemaan yksipuolista viljelyä, jossa maaperän toimivuus unohtuu. Tämä estää hiilen sitoutumisen, mutta edesauttaa sitä karkaamaan taivaalle. Viljelemällä perinteisesti kaivamme jatkuvasti maata jalkojemme alta.

Onkin ilmeistä, että meidän on opeteltava uusi tapa viljellä maata. Edellä esitetyn perusteella emme voi jatkaa nykymenolla. Tavanomaiseen viljelyyn perustuva vihreä vallankumous on jatkunut jo vuosikymmeniä ja parantanut satoja. Tämä on estänyt nälänhätiä ja mahdollistanut väestönkasvun. Mutta samalla se on aiheuttanut valtavan ekologisen velan, joka on lankeamassa maksuun.

Toisaalta on selvää, etteivät menetelmämme tavanomaisen viljelyn korvaamiseen ole vielä riittävän hyviä, joten niiden kehittämiseen on nyt panostettava kunnolla. On mentävä pidemmälle niin tavanomaisesta kuin luomuviljelystäkin. Yhdysvalloissa tällaista viljelyä kutsutaan käsitteellä regenerative farming. Suomeksi sitä parhaiten kuvannee käsite elvyttävä viljely.

Sen periaatteet ovat yksinkertaisia: kyntämisen, keinolannoitteiden ja torjunta-aineiden minimointi. Biodiversiteetin, kasvipeitteisyyden, yhteytyksen ja hiilen maksimointi. Toisin sanoen maatalouden paradigman muutos. Käytäntö onkin sitten vaikeampi. Mutta tiedossa on, että menetelmä toimii ja hiiltä saadaan sidotuksi maaperään. Vieläpä niin, että työ kannattaa paremmin kuin tavanomaisesti viljelevillä. Näin ovat Yhdysvalloissa tehneet esimerkiksi Gabe Brown ja David Brandt.

Suomessa tehtävä on lyhyen kasvukauden takia vaikeampi, muttei mahdoton. Asiaa helpottaa se, että siirryttäessä hiiltä sitovaan viljelyyn, mistään ei tarvitse eikä voi kategorisesti luopua. Tärkeintä on vähitellen siirtyä menetelmiin, joilla edellä kuvatut periaatteet toteutuvat.

Näitä päämääriä varten olemme aloittaneet Carbon Action -yhteishankkeen, jossa tutkitaan, sovelletaan ja kehitetään hiiliviljelyn menetelmiä ja ohjauskeinoja. Tervetuloa mukaan.

 

Ilkka Herlin

Filosofian tohtori

Lue myös

Lue lisää
image/svg+xml