Itämeren rehevöityminen

Itämeri on laajalla valuma-alueellaan harjoitetun teollisuuden ja maanviljelyn sekä asutuksen vuoksi joutunut ajan saatossa vastaanottamaan runsaasti rehevöittäviä ravinteita, etenkin typpeä ja fosforia. Ravinteita päätyy mereen muun muassa jätevesistä sekä pintavalunnan mukana esimerkiksi lannoitetuilta pelloilta. Typpeä tulee myös laskeumana ilmasta.

Ravinteiden runsas määrä vedessä johtaa perustuotannon kasvuun, eli levän määrän lisääntymiseen. Kuollessaan levä vajoaa pohjaan, jossa sen hajottaminen kuluttaa vedestä happea. Itämeren pohjan huono happitilanne johtuu osittain juuri tästä. Samalla hapettomissa olosuhteissa pohjan sedimentistä pääsee vapautumaan siihen kertaalleen sitoutunutta ja levien ulottumattomissa ollutta fosforia. Tämä niin sanottu sisäinen kuormitus ruokkii rehevöitymistä edelleen, kiihdyttäen perustuotantoa, lisäten hajotettavan orgaanisen aineksen määrää ja näin pahentaen happikatoa. Hapettomuudesta kärsivät myös pohjaeläimet, ja Itämeren pohjassa onkin laajoja alueita, joilta elämä on kokonaan kuollut.

Itämeressä elävät syanobakteerit, tutummalta nimeltään sinilevä, pystyvät hyödyntämään typpeä suoraan ilmakehästä. Niiden kasvua rajoittaa siis ainoastaan fosfori. Veden lämpötilakerrosten sekoittuessa pohjasta vapautunut fosfori nousee lähemmäs pintaa, jolloin syanobakteerit nappaavat sen käyttöönsä. Tyyninä kesäpäivinä syanobakteerit paistattelevat auringossa, kun tuuli ei sekoita niitä syvemmälle veteen. Auringonvalon ja fosforin yhtäaikainen saatavuus ovat syynä kesäisin nähtäviin massiivisiin sinilevälauttoihin.

Kaikki perustuottajat eivät kuitenkaan menesty rehevöityneessä meressä yhtä hyvin. Itämeren rannikoilla kasvava rakkolevä on paikoin joutunut väistymään nopeampikasvuisten levälajien tieltä. Tämä on erityisen ongelmallista, sillä rakkolevä kuuluu Itämeren avainlajeihin; sen suojissa elää lukuisia pieniä selkärangattomia eläinlajeja ja kalanpoikasia, minkä lisäksi se tarjoaa ravintoa monelle eläimelle. Rakkolevän taantuminen on siis uhka Itämeren lajiston monimuotoisuudelle.

Rehevöityminen aiheuttaa muutoksia myös kalakantoihin. Isot petokalat eivät pärjää leväkasvustojen samentamassa vedessä, sillä ne eivät näe saalistaa. Särkikalat lisääntyvät, kun saalistuspaine vähenee ja olosuhteet ovat muutenkin niille mieluisat. Särkikalat käyttävät ravintonaan muun muassa syanobakteereita popsivaa eläinplanktonia. Tämä voi osaltaan runsastuttaa sinileväkukintoja, kun eläinplanktonia ei ole tarpeeksi pitämään syanobakteerien määrää kurissa. Lisäksi särkikalat möyhentävät pohjan sedimenttejä ravintoa etsiessään, mikä saattaa vapauttaa pohjasta haitallisia aineita.

LAHJOITA