Syvyyksien puolustaja
Itämeren ongelmat ovat monisyisiä ja vaativat tutkimusta ja poliittisia päätöksiä samalla vakavuudella kuin sotilaalliset uhat, sanoo professori Alf Norkko. Hän on sukeltanut Itämereen tutkijana satoja kertoja ja nähnyt sen ekosysteemin muutoksen omin silmin.
Teksti: Johannes Roviomaa
Kuvat: Touko Hujanen
Hangon Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle johtava tie on kuin kädet täristen piirretty. Täällä Hankoniemessä, yhdessä Suomen eteläisimmästä paikoista, on tutkittu Itämerta jo vuodesta 1902.
Tummat pilvet lähestyvät rannikkoa. Ensin jyrähtää, sitten sataa.
Jos Itämeri osaisi puhua, se valittelisi kuinka kaikki oli ennen paremmin. Vielä 1970-luvulla Itämeressä riitti näkyvyyttä, ja meren ekosysteemi oli hyvin erilainen kuin tänä päivänä. Nyt ilmastonmuutos ja luonnon elintilan hupeneminen näkyvät Itämeressä, joka on yksi maailman rehevöityneimmistä meristä.
Itämeren tutkimuksen professori, meriekologi ja Tvärminnen eläintieteellisen aseman tieteellinen johtaja Alf Norkko, 58, on tutkinut vuosikymmenten ajan Itämerta ja maailman meriä. Norkko rakastaa merta edelleen ja haluaa yhä sukeltaa sinne tutkijana, vaikka ajatteleekin, että se on vain yksi keino tehdä tutkimusta.
Maan pinta-alasta seitsemänkymmentä prosenttia on merta. Silti suuri osa merten salaisuuksista on monelta osin vielä selvittämättä. Sukellukset rantavesissä näyttävät, mitä Itämeren kätköissä oikeasti tapahtuu, jos ymmärtää näkemäänsä.
”Itämeri on monella tavalla ainutlaatuinen meri. Se on keskisyvyydeltään matala, sulkeutunut meri, jonka vesimassa vaihtuu 30–50 vuoden välein. Tämä tekee siitä erityisen haavoittuvan rehevöitymiselle ja ilmastonmuutokselle. Ne ovat ilmiöitä, jotka ruokkivat toinen toisiaan”, Norkko kertoo.
Lokki lentää niemenkärjessä nököttävän venevajan katolle ja tähyää sieltä rannassa kahlaavia sukeltajia, jotka etsivät veteen pudonnutta droonia.
Istumme R/V Augustan toisessa kerroksessa. Se on 18-metrinen tutkimusalus, joka liikkuu Suomen rannikkoalueella viikoittain. Katamaraani on nimetty erään lahjoittajan isoäidin mukaan. Sen sisällä on muun muassa märkälaboratorio, vetokaappi ja lämpösäädelty huone, joita hyödyntävät eri alojen tutkijat. Alus on helposti muunneltavissa sen mukaan, ketkä sitä kulloinkin käyttävät.
Itämeren ekologisen tilan ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä Itämeren rannikkoalueella asuu 90 miljoonaa ihmistä. He kaikki elävät meren äärellä. Sen kohtalo on nyt vaakalaudalla.
”Olemme vetämässä mattoa alta meidän omalta tulevaisuudeltamme. Eihän suurin osa suomalaisista ymmärrä, mitä veden pinnan alla tapahtuu. Tilannetta on vaikea korjata, jos pidämme näitä asioita normaaleina.”
Norkko kertoo, että tutkimusalus kuvastaa yhteistyötä parhaimmillaan: yhdessä kerättyjen varojen avulla voidaan selvittää Itämeren ekosysteemin salaisuuksia. Hän toivoisi, että ajattelu leviäisi laajemmin yhteiskuntaan ja politiikkaan. Yhteisillä rahoilla tulisi löytää ongelmien juurisyihin ratkaisuja. Tiedettä on mahdotonta tehdä ilman rahoitusta ja yhteistyötä. “Välillä turhauttaa se, miten hidasta poliittisten päätösten tekeminen on. Suomi on niin pieni maa, että meidän ainoa valttimme on tieto ja osaaminen.”
Alf Norkko syntyi Pakistanissa, jossa hänen vanhempansa työskentelivät Suomen Lähetysseuran työntekijöinä. Hän vietti lapsuuttaan Himalajan vuoristossa, jonka luonto teki häneen syvän vaikutuksen.
Kiinnostus luontoa kohtaan syventyi entisestään, kun maailmankuulu biologi George Schaller, 92, vieraili hänen vanhempiensa luona Pakistanin Dera Ismail Khanissa. Yhdysvaltalainen Schaller tunnetaan muun muassa WWF:n pandojen ja lumileopardien suojelutyöstä, ja alle kouluikäinen Norkko kuunteli tarinoita lumoutuneena.
Perhe palasi Suomeen, kun Norkko oli kahdeksanvuotias. Koulussa häntä kiusattiin, koska hän oli muihin oppilaisiin nähden niin erilainen ja puhui “huonoa” suomea. Hän kertoo, että oli nuorena hukassa, eikä oikein tiennyt, mitä elämältä haluaisi.
“Se asenne, jonka opin lapsuudessa, sopii tähän nykyiseen työnkuvaan, vaikka kokemuksilla ei enää ole mitään merkitystä. Opin kuitenkin sen, että asioiden edistämiseksi pitää välillä tapella”, Norkko kertoo.
Norkko pääsi Åbo Akademiin opiskelemaan meribiologiaa. Ensimmäinen vierailu Ahvenanmaan kenttäasemalle oli hänen uralleen käänteentekevä hetki, jonka jälkeen tutkimuksen tekeminen alkoi kiehtoa toden teolla. Lopulta väitöskirja valmistui alle kolmessa vuodessa.
Siellä hän tapasi myös vaimonsa Joannan, joka on nykyisin meribiologian dosentti ja Tvärminnen eläintieteellisen aseman paikallinen johtaja.
Nykyisin he asuvat kolmen kilometrin päässä asemalta. Usein professori ui merenpoukamaa pitkin töihin. Siihen menee Norkolta, joka on entinen kilpauimari, hyvällä kelillä noin tunti.
Alf ja Joanna Norkko esiintyvät yhdessä myös Merentutkijat –dokumenttielokuvassa. Katrina Grönholm-Kulmalan ohjaamassa dokumentissa seikkaillaan muun muassa Etelämantereella, Kilpisjärvellä – ja tietenkin Tvärminnessä.
Aiemmin Norkot ovat asuneet muun muassa Uudessa-Seelannissa ja tutkineet merten ekosysteemejä ympäri maailmaa. He ovat työssään esimerkiksi selvittäneet, miten Etelämantereen jääpeitteen paksuus ja pysyvyys vaikuttavat rannikoiden ekosysteemiin.
”Halusimme luoda pohjan ymmärrykselle, jotta muutoksia olisi helpompi tutkia tulevaisuudessa. Muutokset ovat kahdenkymmenen vuoden aikana olleet hyvin nopeita”, Norkko sanoo.
Vierailut Etelämantereella ovat jokaisella kerralla ainutlaatuisia. Alf Norkko on käynyt siellä viidesti.
Äärimmäisissä olosuhteissa tutkimusryhmän luottamus on tärkeää. Jokaisella ryhmän jäsenellä on omat roolinsa ja vastuualueensa. Haastavissa olosuhteissa tulevat esiin myös ihmisten parhaat puolet, Norkko kertoo.
”Esimerkiksi erinomaisen sukellustiimin ansiosta pystyn keskittymään Etelämantereella tieteen tekemiseen.”
Sekä Itämeren että Etelämantereen tutkimuksessa ekosysteemin muutoksen nopeus on yllättänyt tutkijoita, Norkko kertoo. Jotta seuraava Etelämantereen tutkimusmatka järjestyisi, Norkon tutkimusryhmä tarvitsi noin miljoona euroa.
”Nykyisessä maailmantilassa, jossa aseisiin upotetaan satoja miljardeja, tällaiset summat tuntuvat hyvin pieniltä.”
Kansainvälinen luontopaneeli IPBES ja hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisivat vuonna 2019 vertaisarvioidun tieteellisen yhteenvedon, jossa todettiin selvästi, että ilmastonmuutos ja luontokato ovat toisiaan vahvistavia ilmiöitä. Molempien juurisyihin pitäisi pureutua, eikä yrittää ratkaista pelkästään oireita, Norkko kertoo.
Tvärminnen eläintieteellisen aseman yksi parhaita puolia on Norkon mielestä nimenomaan se, että siellä tutkitaan biodiversiteettiä ja ilmastonmuutosta yhdessä. Hänestä tärkeintä on systeemiajattelu, jossa maailmaa havainnoidaan eri tieteitä yhdistämällä.
Eniten Norkkoa inspiroivat nuoret tutkijat. He tiedostavat, että vaikka maailman tila näyttää kovinkin synkältä, passiivisuus ei johda mihinkään.
“Emme voi lannistaa nuoria sanomalla, että nyt on liian myöhäistä. Sittenhän voisimme lopettaa kaiken tutkimuksen. Toivoakin pitää löytää jostain – ja sitä myös on”, Norkko sanoo.
Toisinaan kuulee sanottavan, että yhden ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa maailmaan ovat kovin rajalliset. Tvärminnen aseman historia haastaa tätä ajatusta.
Tvärminnen eläintieteellinen asema on eläintieteen professori Johan Axel Palménin (1845–1919) elämäntyö. Se on Helsingin yliopiston vanhin tutkimusasema, jonka Palmén perusti vuonna 1902 omilla rahoillaan. Ennen kuolemaansa hän testamenttasi sen ja myös muuta omaisuuttaan Helsingin yliopistolle.
”Olemme osa tätä palapeliä, jossa yritämme ymmärtää, mitä tällä planeetalla tapahtuu. Aikaisempien sukupolvien uranuurtajien työ on mahdollistanut tämän kaiken. Sen merkitystä ei voi korostaa liikaa.”
Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla on mitattu meriveden lämpötiloja vuodesta 1926. Se on maailman mittakaavassakin poikkeuksellisen pitkä ajanjakso. Siksi aseman aineistosta ollaan kiinnostuneita myös kansainvälisesti.
Aseman ikkunasta näkee suoraan Itämereen. Merten kautta olemme yhteydessä koko planeettaan. Suomi jakaa Itämeren rantaviivaa Ruotsin, Tanskan, Saksan, Puolan, Liettuan, Latvian, Viron ja Venäjän kanssa.
Ihminen on aiheuttanut valtaosan Itämeren ekosysteemin muutoksista. Maatalouden ravinnepäästöt, jätevedet ja teollisuuden päästöt päätyvät Itämereen valuma-alueen jokien kautta.
Norkko korostaa, että ihmisten tulisi ymmärtää se, miten elintapamme heijastuvat Itämereen. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten hoidamme metsiä, tuotamme ruokaa, mitä syömme, miten kierrätämme jätteitä.
Jos rantavaltiot eivät olisi jo tehneet asioita Itämeren suhteen, tilanne olisi “täysin katastrofaalinen”, Norkko kertoo. Yksi esimerkki tästä on Pietarin lounainen jätevedenpuhdistamo, joka otettiin käyttöön vuonna 2005.
Myös osa Ukrainaa kuuluu Itämeren valuma-alueeseen. Venäjän aloittaman verisen sodan vaikutukset näkyvät myös ympäristössä ja vesistöjen tilassa, Norkko kertoo.
Hän on seurannut huolestuneena sotaa ja aseiden kilpavarustelua.
”Silti suurin sota, mikä meillä on käynnissä, koskee ympäristön tilaa. Se raha, jonka laitamme tällä hetkellä aseisiin, tulisi laittaa myös ilmastonmuutoksen torjuntaan ja luonnon ennallistamiseen.”
”Silti suurin sota, mikä meillä on käynnissä, koskee ympäristön tilaa. Se raha, jonka laitamme tällä hetkellä aseisiin, tulisi laittaa myös ilmastonmuutoksen torjuntaan ja luonnon ennallistamiseen.”
Alf Norkko
Kävelemme muutaman sadan metrin päähän luodolle, jossa mitataan reaaliajassa kasvihuonepäästöjä, kuten hiilidioksidia ja metaania. Tutkimus on osa CoastClim-hanketta, jossa Helsingin ja Tukholman yliopistot tutkivat rannikkoekosysteemien kykyä hillitä ilmastonmuutosta.
Norkko kertoo, että paikka on maailmanlaajuisestikin uniikki: niin saumatonta tieteiden välinen yhteistyö täällä on. Meribiologit tutkivat muun muassa meriajokasniittyjä tai rakkohaurua, ilmakehätutkijat puolestaan erilaisia aerosolihiukkasia ja pilvien muodostumista.
Samanlaista mittausasemaa rakennetaan Tukholman yliopiston tutkimuasemalle Askön saareen, joka sijaitsee sata kilometriä Tukholmasta etelään. Tukholman yliopistossa ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius (1859–1927) tutki ilmakehän kaasupitoisuuksia jo 1800-luvulla.
Arrhenius oli eräs ensimmäisistä tutkijoista, joka ymmärsi kasvihuonekaasujen merkityksen ilmakehässä – siis ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Ihmiskunta on päästänyt vuoden 1750 jälkeen ilmakehään fossiilisia polttoaineita polttamassa noin 470 gigatonnia hiiltä.
Tvärminnen luodon laitteet ovat myös osa eurooppalaista ICOS-mittausasemien joukkoa, joissa tutkitaan ilmakehää, maaperää ja merta – ja sitä, miten ne vuorovaikuttavat keskenään.
Tästä rannasta lähdetään tekemään myös pistokokeita ympäri rannikkoalueita, joissa tutkitaan rehevöitymistä eri paikoissa. Aineistoa vertaillaan yhteen jatkuvasti kertyvän, kasvihuonekaasuja mittaavan tietomäärän kanssa.
Hankoniemen kärjen tieteentekijöiden arjessa ollaan keskeisten kysymysten äärellä. Yksi niistä on se onko Itämeri hiilinielu vai hiilen lähde. Fyysikot, meribiologit, kemistit ja ilmakehän tutkijat yrittävät selvittää sitä myös tällä luodolla.
Maailmanlaajuisesti meret ovat hiilinieluja, mutta Itämeren tilanne on erilainen. Oikeastaan Itämeren vertaaminen muihin maailman meriin on epäreilua, sillä Itämeri on keskisyvyydeltään ainoastaan noin viitisenkymmentä metriä. Vertailun vuoksi: Välimeren keskisyvyys on 1500 metriä, ja valtamerten keskisyvyys noin 3700 metriä.
Norkko kertoo, että tällä hetkellä hiilitase on Itämeren suhteen “plus miinus nolla”. Varmaa on se, että jos rehevöityminen jatkuu entisestään, siitä tulee hiilen lähde.
Yksi viheliäinen ongelma on metaani, joka on lyhytikäinen mutta moninkertaisesti hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu. Sen muodostuminen kiihtyy lämpötilan noustessa ja rehevöitymisen lisääntyessä, mikä luo itseään vahvistavan kierteen.
Alkuaineet kiertävät väärässä paikoissa. Fosforin, typen ja hiilen pitäisi olla sitoutuneena maaperään, mutta niitä on valunut vuosikymmenten ajan vesistöihin.
Katsomme rantakiviä, jotka ovat vihreän liejuisen liman peitossa. Vilkaisu Itämeren rantaan kertoo samalla siitä, miten ihminen elää ympäristön kanssa epäsuhdassa.
Keskustelu Itämerestä usein ajautuu sinilevään, mutta samalla saattaa unohtua se, että koko rannikon ekosysteemi on muuttunut. Itämeren rehevöitymisen karsiminen ja ennaltaehkäisy onkin tärkeintä ilmastotyötä, Norkko kertoo.
Eivät kaikki Itämerta koskevat uutiset ole huonoja, vaikka tilanne on monelta osin hälyttävä. Esimerkiksi mereen valuva ravinnekuorma on pienentynyt merkittävästi viidenkymmenen vuoden aikana.
”Ekosysteemin palautuminen voi kestää 50–200 vuotta. Meillä ei ole varaa olla jatkamatta suojelutyötä”, Norkko sanoo.
Silti tilanne on erittäin tukala useille Itämeren avainlajeille, kuten meriahjokkaalle, itämerensimpukalle tai rakkohaurulle, joita on tutkittu täällä 1920-luvulta saakka.
“Rehevöitymisen pahentuessa happitilanne pohjassa muuttuu useimmille lajeille mahdottomaksi.”
Norkko vertaa Itämerta potilaaseen, jolla on perussairauksien lisäksi alentunut kyky taistella muita tauteja vastaan. Se on murtovesi, jossa on matala suolapitoisuus, koska sen valuma-alue on neljä kertaa laajempi kuin meri itsessään. Itämeressä on noin Irlannin saaren kokoinen alue hapetonta pohjaa. Sairauskertomukseen kirjattakoon ravinteiden ylikuormaa, hapettomuutta, kemikaaliyliherkkyyttä, mikromuovia, kalakantojen romahtamista ja ekologista epätasapainoa…
”Meillä on tämä potilas nimeltä Itämeri, jonka perusongelmat pitäisi saada karsittua pois, jotta voidaan paremmin elää tämän globaalin muutoksen kanssa”, Norkko sanoo.
Miltä Itämeri ja Tvärminnen asema näyttävät sadan vuoden kuluttua? Norkko uskoo, että tutkimus jatkuu entistä monialaisempana ja näkyvämpänä yhteiskunnassa. Hän toivoisi, että tutkimus johtaisi yhä järkevämpään ja tehokkaampaan päätöksentekoon.
Mutta aikaa ei ole hukattavaksi.
“Otherwise we are fucked”, hän kiteyttää.
Jos Itämeren ekosysteemi halutaan pelastaa, tarvitaan päätöksiä, jotka ulottuvat yksilöistä kansainväliseen politiikkaan. Se, miten hoidamme metsiä, viljelemme, kierrätämme ja vähennämme päästöjä, heijastuu suoraan tähän pieneen, haavoittuvaan mereen – ja koko planeettaan.
“Näitä viheliäitä ongelmia ei ratkaise yksi sukeltava professori, eikä meidän tutkimuskeskuskaan, vaan tässä vaaditaan koko yhteiskuntaa.”
Itämeren pelastajat -reportaasisarjassa sukelletaan pinnan alle, vieraillaan Suomen suurimmalla yksityisellä merisuojelualueelle, hypätään maanviljelijän traktorin kyytiin, matkustetaan rahtilaivalla ja keskustellaan ympäristötaiteilijan ja yrittäjän kanssa.
Johannes Roviomaa on toimittaja, käsikirjoittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija. Hänet valittiin vuonna 2024 Vuoden freelance-journalistiksi. Tällä hetkellä Roviomaa työstää suomalaisen ruoantuotannon tulevaisuudesta kirjaa yhdessä toimittaja Hanna Nikkasen, Mikko Pelttarin ja valokuvaaja Touko Hujasen kanssa.
Touko Hujanen on reportaasiin erikoistunut kuvajournalisti. Hänet on palkittu muun muassa vuoden kuvajournalistina (2019, 2018) ja vuoden lehtikuvaajana (2011) sekä Discovery Awardilla (2020).
