Hyvällä metsäsuunnittelulla vältytään monilta vesistövaikutuksilta 

Metsät ovat yhteydessä jokiin, järviin ja Itämereen valuma-alueen kautta. Se on alue, jolta sade- ja sulamisvedet kulkeutuvat samaan vesistöön. Vesi kuljettaa mukanaan maa-ainesta ja ravinteita. 

Vesistöihin päätyessään maa-aines ja ravinteet aiheuttavat tummumista, nostavat veden lämpötilaa ja voimistavat rehevöitymistä. Muutokset vaikuttavat vesieliöstöön ja esimerkiksi lohikalakantoihin. Itämeren valuma-alue kattaa lähes koko Suomen pinta-alan. Kaukanakin rannikosta tehdyt toimenpiteet vaikuttavat siis paitsi sisävesien myös Itämeren tilaan. 

Vesistövaikutusten ennaltaehkäisy on kustannustehokasta

Maastokoulutuksessa käytiin läpi keinoja, joilla vesistövaikutuksia voidaan ehkäistä ennakoivasti. Se on kustannustehokkain tapa vähentää vesistövaikutuksia laajalla alueella. Keskeisessä roolissa ovat huolellinen suunnittelu, paikkatiedon hyödyntäminen ja suojavyöhykkeet. 

Metsänkäsittelytoimenpiteet, kuten ojitukset, hakkuut ja maanmuokkaus, lisäävät maa-aineksen ja ravinteiden liikkeellelähtöä. Maanpinnan rikkoutuminen ja pintakasvillisuuden vaurioituminen altistavat maaperän eroosiolle, jolloin maa-ainesta ja ravinteita kulkeutuu entistä enemmän alapuolisiin vesistöihin. 

Vesistövaikutuksia välttävässä metsänhoidossa perusperiaatteena on suunnitella toimenpiteet siten, että maanpintaa rikotaan mahdollisimman vähän. Kaikkein kosteimmat ja eroosioherkimmät alueet vaativat erityisen tarkkaa suunnittelua, ja jos mahdollista ne tulisi pyrkiä kiertämään. Kun vesistövaikutukset huomioidaan jo hakkuiden suunnittelussa, ne jäävät vähäisemmiksi ja kalliiden vesiensuojelurakenteiden tarve vähenee. 

Paikkatieto ohjaa suunnittelua, ratkaisut tehdään maastossa

Paikkatietoaineistot auttavat suuntaamaan maastotyötä, mutta ne eivät korvaa maastossa tehtäviä havaintoja. Karttatieto voi olla puutteellista tai yksinkertaistettua.  

Maastokoulutuksessa havaittiin, että luonnossa mutkitteleva uoma oli merkitty karttaan suoraksi. Pelkän kartan perusteella se olisi ollut helppo tulkita ojaksi. Toisaalta sama puro oli alajuoksulla suoristettu, jolloin se voi luonnossakin vaikuttaa ojalta. Puro ei kuitenkaan muutu ojaksi, vaikka sitä muokattaisiin. 

Paikan päällä havainnoimalla, eri paikkatietoaineistojen sekä historiallisten ilmakuvien ja vanhojen karttojen avulla voitiin todeta, että kohde oli puro, ei oja. Karttojen pohjalta voi suunnitella, mitä kohteita kannattaa tarkastella paikan päällä. Varsinaiset havainnot on kuitenkin aina syytä tehdä maastossa. Myös eri karttojen vertailu auttaa vesistöjen tunnistamisessa. 

Suojavyöhykkeet vähentävät kuormitusta ja turvaavat elinoloja

Vesistöjen ja pienvesien suojavyöhykkeet sitovat ravinteita ja maa-ainesta vähentäen niiden päätymistä vesistöihin. Samalla ne tarjoavat monimuotoisuudelle tärkeitä pienelinympäristöjä, joissa kosteus, viileys ja lehtikarike luovat muusta ympäristöstä poikkeavia olosuhteita. 

Suojavyöhykkeen puustosta ei kerry hakkuutuloja. Alueelle jätetäänkin usein taloudellisesti vähäarvoisia mutta monimuotoisuudelle arvokkaita lehtipuita, kuten haapaa, leppiä ja raitaa. Suojavyöhykkeille on määritelty minimileveys, mutta käytännössä niistä ei kannata tehdä tasalevyisiä. 

Vyöhyke kannattaa rajata tapauskohtaisesti ja vaihtelevan levyiseksi. Leveimmät kohdat on hyvä jättää sinne, mistä vesistökuormitusta syntyy eniten. Käytännössä tämä voidaan toteuttaa jatkamalla suojavyöhykettä säästöpuilla. 

Pintavalutuskenttä hidastaa veden kulkua

Metsien käsittely aiheuttaa aina vesistövaikutuksia. Ennaltaehkäisevät keinot eivät kokonaan estä maa-aineksen irtoamista, mutta vähentävät sen määrää merkittävästi. Niiden lisäksi maa-ainesta voidaan pidättää vesiensuojelurakenteilla, joista suositeltava on esimerkiksi pintavalutuskenttä. 

Pintavalutuskenttä on kustannustehokas keino, joka hidastaa veden virtausta ja sitoo kiintoainesta sekä ravinteita kasvillisuuden avulla. Tyypillisiä sijoituspaikkoja ovat vähäpuustoiset ojitetut ja ojittamattomat suot, ja toteutus edellyttää loivasti kaltevaa aluetta. 

Maastokoulutuksessa tutustuttiin Naattalammin läheisyydessä sijaitsevaan vähäpuustoiseen suohon. Alueen omistaja on pohtinut sinne pintavalutuskentän perustamista. Jotta pintavalutuskenttä olisi toimiva tulisi sen pinta-alan olla vähintään 1 % sen valuma-alueen pinta-alasta.  Naattalammin tapauksessa 7,5 ha kun valuma-alue 750 ha. 

Hyötyjä voidaan saada pienemmälläkin pinta-alalla, mutta pääasiassa toimenpiteet on hyvä kohdistaa laajemmille alueille. 1 % valuma-alueen pinta-alasta on myös Metka-tuen saamisen ehto, joten pienemmän pintavalutuskentän kustannukset jäävät maanomistajan hoidettaviksi. 

Suunnittelu ja yhteistyö ratkaisevat

Metsänomistajien kannattaa kertoa metsänhoidon suunnittelijalle omista vesistövaikutusten ehkäisyyn ja luonnon monimuotoisuuden huomioimiseen liittyvistä tavoitteistaan aikaisessa vaiheessa. Näin tavoitteet voidaan parhaiten huomioida toimenpiteissä. Metsäammattilaisten tehtävänä on tunnistaa vesistövaikutusten kannalta kriittiset kohteet ja huomioida ne jo suunnitteluvaiheessa. 

Vesistövaikutukset eivät rajoitu yksittäiselle kiinteistölle, vaan näkyvät alapuolisissa vesistöissä. Siksi metsätalouden vaikutuksia on tarkasteltava valuma-aluetasolla.