Vierasblogi: Ruokajärjestelmän kulisseissa

Ylittäessäni vainiota, mielessäni risteilevät Sirppi-sovelluksen GPS-paikannuksen tarkkuus, kiurujen pesäpaikat, rikkatorjunnan kynnyskysymykset ja viljelykierron säätäminen parempaan asentoon. Seuraan viljan jyvälukumäärää tähkissä, oheiskasvillisuutta, olen ehkä matkalla säkittämään viljaa tutulle leipurille, tai jos on syys, poimimaan omenia pienjalostajalle Savoon.

Oman tilan kokonaisuudenhallinta ja ongelmien ratkominen vie niin suuren osan elämää, että harvemmin pysähdyn miettimään mitä muuta ruokajärjestelmässä on meneillään. Ja kun pysähdyn, en voi ymmärtää järjestelmän toimintalogiikkaa.

Mutta toisinaan tulee vastaan jonkun muun valmiiksi ajattelema kokonaisuus. Tänä syksynä ilmestynyt Kylvö on kokeneiden toimittajien ja palkitun kuvaajan yhteisteos suomalaisen ja eurooppalaisen maatalouden ajankohtaisista kriiseistä. Toimittajat Hanna Nikkanen, Mikko Pelttari ja Johannes Roviomaa sekä valokuvaaja Touko Hujanen ovat koonneet tuokiokuvia hyvin erilaisissa ruoantuotantoon liittyvissä kohteissa: politiikassa, maatiloilla, teollisuudessa ja ihmisten arjessa.

Maataloustyön moninaiset piirteet näkyväksi

Kirjan kontekstit ja kohtaamiset liittyvät maatalouteen, kulttuuriin, tapoihin ja muutokseen. Tarinoissa esiintyy ihminen ja hänen työnsä. Touko Hujasen valokuvat vastaavat omalta osaltaan kysymyksiin mitä on näkymätön työ, ilmainen työ, tekemättä jätetty työ, tehokkaaksi luokiteltu työ, perinteikäs työ ja uuden ajan työ?

Reportaaseissa esitellään sianlihan tuotantoketju, teurasjätteiden kierrätysyritys, ja omavaraisyhteisö pienellä, tyhjenevällä kylällä. Oman lukunsa saavat myös huoltovarmuusstrategia, ylisatavuotinen sukutila, Sirpa Pietikäisen brysselintoimisto ja nuorten viljelijöiden todellisuus. Ihmisten suhde työhönsä valottuu haastatteluissa.

Ruokajärjestelmän toimintalogiikka

Olen tullut maatalouteen ulkopuolelta, ja siksi katson ruoantuotantoa aina vähän vierain silmin. On ollut vaikea hyväksyä, että tilamme tuotantokoneisto on 80-luvulla viritetty teollisuuden palvelukseen, eikä asetelmasta ole realistista irrottautua. Mielestäni lähiruoan tuottaminen olisi houkuttelevampi ja tulevaisuuden kannalta kestävämpi ratkaisu, mutta 75 hehtaarin luomuviljat kulkevat rekalla suurille myllyille ja ulkomaanvientiin. Kahden sivutoimisen viljelijän tilalla on tehtävä niin. En ymmärrä enkä hyväksy ylituotannon logiikkaa, enkä globaalia viljakauppaa.

Yhteisöllisyyden tunnetta ja hyvää mieltä saan toisaalta siitä, että muutama sata kiloa kauraa ja spelttiä menee jälleenmyyjän tai leipurin kautta tyytyväisille asiakkaille, mutta tilan ylläpitoon tarvittaviin rahavirtoihin se on surkea noro. Ja aika on ihmisvuorokaudessa rajallinen resurssi.

Älkää käsittäkö väärin. Rakastan suurta osaa tästäkin työstä. Luonnonhoito, kasvit, eläimet, ongelmien ratkominen ja konkreettisen työn jäljen näkyminen jokaisessa vuodenajassa on erittäin palkitsevaa. Itsemääräämisoikeus, mahdollisuus oppia koko ajan lisää, nykyiset verkostoitumismahdollisuudet muihin viljelijöihin ja tieteellisen tiedon tuottajiin (alkutuottajia hekin meidän verkostoissamme) ovat huikeita etuja.

Maataloudessa on yhteisöllisyyttä

Kylvön valokuvat esittävät aiheita raatorealismin, mutta myös romantisoinnin keinoin. Se maisema, mitä jäin kaipaamaan, oli nykyinen yhteisöllisen maatalouden maisema. Usein maatalous yhdistää ihmisiä kuluttajarajapinnalla, esimerkiksi REKO-piireissä, yhteisömaataloudessa, messuilla ja markkinoilla. Mutta missä ovat ihmiset, jotka työskentelevät yhdessä pelloilla, navetoissa, konehalleissa? On mahdollista, että toimittajat halusivat korostaa maataloustyön ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä.

Koen kuitenkin riemukkaaksi ja arkiseksi maatalouskuvastoksi sen, kun jossain päin kaupunkilaisuutta (Helsinki tai sinne päin) ruokaosuuskunnan jäsenet kokoontuvat jakamaan vihannessatoa. Tai kun naapurin perhe nostaa perunaa kuuden hengen voimin lokakuussa, ja traktorin ratissa on perheen vanhin tytär.

Yhteinen suuntaa puuttuu

Kylvössä pysäyttävää ovat toimijoiden erilaiset maailmankuvat, ja se, miten toimijat eivät puhu keskenään. Ei ole vuorovaikutusta eikä yhteistä strategiaa. On ruoantuotantoa, jakelua ja maankäyttöpäätöksiä. Ja tietysti on kannattavuuskeskustelua ja tuloksen optimointia. Miten tässä kakofoniassa palautetaan maaseudulle elämä ja ihmiset? Miten varmistetaan ruoantuotannon ekologinen kestävyys ja ilmastonmuutoksensietokyky?

Itselleni suuri työn ristiriita on aina politiikan merkitys maatilojen valintoihin ja tulevaisuuteen. Luulemme että päätämme asioista itse, mutta ne rajoitteet, mitä valtiolta saamme, ja ne etujärjestöjen viestit, jotka pohjaavat valtion strategiaan, ohjaavat meitä enemmän kuin havaitsemme. Pähkäilemme esimerkiksi mitkä kasvilajit kelpaavat tänä vuonna kerääjäkasveiksi, ja milloin ne on kylvettävä. Mutta toiminnallisen biologisen ajattelun sijaan joudumme pohtimaan tukieuroja ja kasvuston päättämisen byrokraattisia päivämääriä. Emme myöskään vertaile Suomen ja muun Euroopan sääntöjä, koska siihen ei ole kannustetta eikä helppoa käyttöliittymää. Tästä syystä luulemme saavamme hyviä ohjeita ohjaavalta taholta.

Näkymätöntä politiikkaa onkin se, millaista suurta linjaa EU:ssa ajetaan. Ja esimerkiksi Green Dealin alasajo, josta Sirpa Pietikäinen puhuu Hanna Nikkasen reportaasissa, vaietaan olemattomiin.

Järjestelmä vaatii yhteistyötä toimiakseen

Kirjassa sanotaan suoraan, että käsiteltävät aiheet ovat laajoja ja vaikeita, ja että kirjoittajien tavoite ei olekaan vastata nouseviin kysymyksiin. Toivon vain, että kollegat maataloudessa eivät säikähdä kirjan alkupuolen karuja kuvauksia eläintuotannosta ja eläintuotannon jätteenkäsittelystä, tyhjenevästä maaseudusta ja tuon tyhjyyden lohduttomuudesta. Teosta eteenpäin kahlatessa toivo nousee. Draaman kaari on selkeä ja harkittu.

Entä mikä tässä tarinassa siis olikaan se kriisi? Vastaus on muutos ja ennen kaikkea muutoksen nopeus. Infrastruktuurin ja politiikan muutokset, sekä ympäristöongelmien aiheuttama epävakaus hämärtävät tulevaisuuden näkymiä. Järjestelmä on valtava ja se on rikki ja sen korjaamiseen tarvitaan yhteistyötä ja asennemuutoksia. Mutta kylvöjen on jatkuttava.