Carbon Action hiilitilat: Miekon-Liski

Sarjamme Esittelyssä Carbon Action -hiilitila esittelee Carbon Actioniin kuluvia viljelijöitä ja heidän tilojaan. Sarjan tarkoituksena on kertoa tilan toiminnasta ja valottaa viljelijöiden ajatuksia toimintatapojensa takana. Tervetuloa mukaan tilakierroksille!

TIETOJA TILASTA

Kanta-Hämeessä Tammelassa sijaitsevaa tilaa viljelevät Riitta ja Matti Lehtinen. Tilalla on 18 ha nurmiviljelyksessä olevaa peltoa. Pellot ovat luomussa, mutta 19 lypsylehmää ovat tavanomaisia. Karja koostuu erirotuisista suomenkarjan edustajista, suurimman osan ollessa ruskeita länsisuomalaisia. Neljä lapinlehmää ja yksi kyyttö täydentävät joukkoa. Parikymmenpäinen nuorkarjalauma kasvattaa karjan koon lähelle neljääkymmentä.

Kaikesta maatalouden kehittämisestä kiinnostunut viljelijäpari on aloittanut tilanpidon heti Viikistä agronomeiksi valmistuttuaan vuonna 1986. Kyseessä on karjalaista sukua olevan Riitan kotitila, jolla on ollut lehmiä aina.

KUUMIA ILMOJA JA KYLMIÄ JUOMIA

Olimme valinneet BSAGin valokuvaajaharjoittelija Marjo Aspegrenin kanssa tilavierailupäiväksi kesän 2020 helteisimmän päivän. Samalla kun autoni ilmastointi päätti lähteä lomalle, kipusi lämpötila koko Suomessa yli 30 asteeseen. Onneksi Riitta oli varautunut tilanteeseen kokeneen emännän ottein, ja tarjolla oli viilennystä aina alkoholittomasta oluesta jäätelöön saakka.

Virvokkeita nauttiessamme keskustelimme tilan historiasta ja tulevaisuudesta. Pienimuotoinen lypsykarjan pito ei ole näinä aikoina kovin muodikasta; tilakoot ovat kasvaneet ja robottinavetat yleistyneet hurjaa vauhtia. Miekon-Liskin tilalla tilakoon kasvamista on rajoittanut peltojen määrä ja vuonna 1990 pihatoksi laajennetun navetan mitoitukset suosivat pienempikokoista suomenkarjaa. Maidontuotannollisesti suomenkarja ei ole paras mahdollinen, mutta niissäkin on yksilöllisiä eroja.

Yritän kaivella esiin, onko siinä jotain ideologista taustalla, että tila poikkeaa valtavirrasta pienuudellaan ja lypsykarjaksi harvinaisilla roduillaan, mutta eipä oikeastaan. Laajentumista on rajoittanut jo aiemmin esiin nousseet alueen maatalousmaan vähyys.

– Ja nyt kun molemmilla ikä alkaa kutosella, niin… tää on nyt sit tässä, Riitta toteaa. Ajatus vetää minut hiljaiseksi. Miltä se voi tuntua, että oma elämäntyö on päättymässä? Mitään katkeruutta en aisti, viljelijäpariskunta on lämminhenkinen ja iloinen. Ja parin lapsista kaksi on jo jatkanut vanhempiensa jalanjäljissä Viikkiin ja valmistuneetkin, joten ainakin maatilan pelloille on kysyntää tulevaisuudessakin. Eläintuotannon laajentaminen taas ei tällä peltopinta-alalla ole realistista.

– Ystäväpariskuntien kanssa on puhuttu siitä, että kun on halu pitää lehmiä, niin se on se vika päässä, ei sille vaan voi mitään, Riitta kertoo pilke silmässään ja purskahdamme nauruun. Hevoshulluna ymmärrän sen täydellisesti; kun on halu pitää jotain eläimiä ja elää niiden kanssa, niin sitä ei vain voi selittää, eikä myöskään parantaa. Vaikka se sitoo, vaikka se vie rahaa, ja vaikka se välillä tuntuu järjettömältä, silti siihen on palava halu! Ehkä jopa jonkinlainen tarve?

MIKSI CARBON ACTION?

Minua kiinnostaa, miksi Riitta ja Matti halusivat lähteä mukaan Carbon Actioniin. Se tarkoittaa kuitenkin sitoutumista tutkimukseen viideksi vuodeksi.

– No mä oon vähän sellainen, että aina kun jotain uutta tulee, niin siihen pitää vähän tarttua ja katsoa että mikä tää oikein on, Riitta sanoo ja jatkaa pohdintaa: Meillä viljelijöillä on niin paljon kaikkea pakollista, ja pitää vähän olla varpaillaan, että muistiko nyt kaiken, oletko tehnyt oikein ja palauttanut ajallaan… niin Carbon Action on kivaa, kun se on täysin vapaaehtoista. Ja tietysti kehittämisaspekti ja uusi tieto liittyy siihen.

– Tämä meidän alue on muutenkin tosi hyvä viljellä ja kannustaa osallistumaan tutkimukseen, kun tässä on lähellä Luken Jokioinen, ja HAMK Mustiala on myös lähellä, Riitta vielä toteaa. Tilan koelohkolta on otettu paljon kiinnostusta herättäneitä metrin maanäytteitä, joista tutkitaan hiilen varastoitumista maan syvempiin kerroksiin. Utelen, miltä tuntuu, kun tila on mukana tällaisessa merkittävässä tutkimuksessa.

– No sehän on tosi hauskaa! Ja se, että Carbon Actionin puolesta käytiin viime kesänä katsomassa sitä maan rakennetta, niin sehän on äärimmäisen mielenkiintoista! Tietysti sitä odottaa, että saadaan ne tulokset, Riitta kertoo innostuneena.

Riitta on aktiivinen alueensa pienryhmissä, ja pohtii Carbon Action -hiiliviljelijöihin kuulumista vertaisporukan näkökulmasta. – Tässä on kivaa, kun on eri puolilta Suomea erilaisia viljelijöitä. Kun muuten kuuluu lähialueen maidontuottajien porukkaan, ja se on tosi hyödyllistä, niin tässä saa kuitenkin erilaisia kokemuksia ja näkökulmia. Se on se tän porukan rikkaus.

Carbon Actionin hyötypuoleksi Riitta laskee sen, että vaikka tilalla on jo ennestään ollut monipuolisia nurmiseoksia, niin seokset ovat yhä monipuolistuneet, ja mukaan on tullut erikoisempia kasveja, kuten sikuria, heinäratamoa ja keltamaitetta.

– Hiiliviljelyssä on mielenkiintoista, että aina kun ottaa yhden askeleen eteenpäin, niin se synnyttää uusia kysymyksiä. Esimerkiksi kun lisättiin sikuria, niin nousi uusi kysymys, onko sikurilajikkeiden välillä maittavuuseroja, Riitta pohdiskelee. – Asia ei ole valmis sillä, että nyt meillä on tätä sikuria, vaan sitten tulee uus kysymys.

LAITUMELLE LOMPS!

Matti tulee huhuilemaan, että jokos lehmät päästetään. Pian 10-vuotias tyttäreni on liimautunut Mattiin ja kulkee hänen vanavedessään ihailemassa lehmiä. Lähdemme kävelemään laitumelle, ja odotamme, kuinka kauniit alkuperäislehmät ryhtyvät vaeltamaan hitaasti kohti laidunta. Hitaasti siksi, koska ne laiduntavat yleensä kuumana aikana öisin, ja tulevat ulos nyt vain vierailijoiden mannekiineiksi.

Vaaleanruskeat kupeet säihkyen lehmärouvat ryhtyvät laiduntamaan, ja me Riitan kanssa ihmettelemme monilajista nurmea.

– Tässä näkyy, miten sikuri on niiton jälkeen lähtenyt uudestaan kasvuun. Ja mistäs me löydetään se heinäratamo… Riitta jutustelee ja lopulta huudahtaa: Täällä! Heinäratamo on minulle täysin uusi tuttavuus nurmiseoksessa, ja tarkastelen kasvia kiinnostuneena. Se näyttää aivan tavalliselta ratamolta, vain vähän suuremmalta.

Keskustelemme myös lehmistä ja niiden käyttäytymisestä. Riitalle nämä eläimet ovat tuttuakin tutumpia, mutta itselleni lehmien käytös on vieraampaa, siitä huolimatta, että niitä on tullut nähtyä paljon. On eri asia hoitaa jotain eläinlajia päivästä toiseen vuosikymmeniä, kun käydä niitä rapsuttelemassa laitumella tai seurailla pihatossa niiden elämää silloin tällöin. Toki minullakin oli lapsuudessa mummolassa ne pari länsisuomalaista, mutta siitä on jo ikuisuus aikaa, eikä lapset niiden kanssa saaneet juuri touhuta.

Maitotilallisen elämä eroaa vielä omakseen muista eläintilallisista, sillä lypsy rytmittää päivää aamuin illoin. Nykyisin robotit ovat tuoneet toisenlaista vapautta elämään – joskin toisinaan kuulee viljelijöiden kertovan, että robotinkin kanssa on sidoksissa, kun se voi hälyttää vikoja milloin vain.  Maidon tuottaminen vaatii rakkautta lajia kohtaan, ei sitä tehdä pelkästä bisnesnäkökulmasta – sellaisen käsityksen olen saanut lukuisten maidontuottajien kanssa keskusteltuani.

Kotimatkalla pohdin juuri näkemääni ja kokemaani. Ihmisiä näillä tiloilla, tarinoita Suomalaisen ruuan takana. Onneksi Suomessa vielä on heitä, joilla Riitan sanoin on se vika päässä, ja saan perheeni kanssa nauttia kotimaisista maitotuotteista. Haukkaan tyytyväisenä ja kiitollisena eväänä ollutta juustoleipääni.

Riittaa ja Mattia haastatteli ja sen tekstiksti tuotti Sanna Söderlund Baltic Sea Action Goupista. Sanna toimii koulutuspäällikkönä ja tekee viljelijäyhteistyötä.

Kuvat: Marjo Aspegren, Sanna Söderlund.