Vierasblogi: Digitalisaation mahdollisuudet käyttöön uudistavassa viljelyssä

Uudistava viljely kaikessa konkreettisuudessaan tuo itselleni mieleen viljelijän, joka kaivaa lapiolla multapaakun, katselee, nuuskii ja hypistelee ja arvioi vuosien työn onnistumista. Hyvä, multainen pintamaa paksunee, juuret pitenevät, näkyy kastematoja, ja muheva multa pidättää vettä paljon paremmin. Mihin tässä tarvitsemme Goforen kaltaisia digitalisaatiota edistäviä yrityksiä, kun viljelijän työ on näin käytännöllistä ja sen tulokset ovat heti kaikilla aisteilla koettavissa tai viimeistään näkyvät konkreettisesti parempina satoina ja lähirannan kirkastumisena?

Keskeisin syy, miksi uudistavaan viljelyä edistävä digitalisaatio ei ole edennyt, taitaa piillä juuri tässä: Digitalisaation merkittävyyttä kestävän kehityksen mahdollistajana ei ymmärretä riittävän hyvin. Vaikka viljelijä tuntee perin pohjin tekemänsä työn ja sen tulokset, hänen ja kuluttajan välissä on pitkä ketju muita toimijoita. Näin tieto, joka maatiloilla on, katoaa yhtä nopeasti kuin viljaerä tai maitotankillinen lähtee tilalta. Tuotteet sekoittuvat viimeistään myllyssä tai meijerissä muulla tavalla tuotettujen tuotteiden kanssa, eikä kuluttajalla, joka haluaisi tehdä kestäviä valintoja, ole enää mahdollisuutta päästä kiinni tuotteen alkuperään.

Uudistavasti viljelty tuote on premium-tuote, mutta ilman alkuperätietoa siitä tulee bulkkia. Kun tilanne on tämä, kestävästi toimivalla viljelijällä tai ruokaketjun yrityksellä jää saamatta ansaittu kannustin ja taloudellinen hyöty tehdystä työstä.

Tieto on hajallaan eri tahoilla ja järjestelmissä

Miksi ruokaketjussa tieto ei edelleenkään etene pellolta pöytään riittävällä tavalla? Yksi haaste on yhteisen tiedon infrastruktuurin puuttuminen.

Viljelijät kirjaavat tietoa ahkerasti eri järjestelmiin ja jokainen on velvoitettu pitämään omaa kirjanpitoaan tilalla tehdyistä toimenpiteistä. Tähän on käytössä lukuisia eri järjestelmiä. Myös useilla viranomaisilla on omia järjestelmiään. Tietoa kirjataan maataloustukia hakiessa, ja tilojen tapahtumia seurataan satelliittien kautta. Elintarvikeyritykset kysyvät tiloilta tietoa erilaisilla lomakkeilla ja uudistavan viljelyn parissa työskentelevät tutkijat taas omillaan. Tästä johtuu, että tieto on hajallaan eri tahoilla, siiloissa, ja kokonaiskuvaa ei saada siitä, miten hyvin tilalla noudatetaan uudistavan viljelyn periaatteita tai kuinka hiiliviljely tilalla onnistuu.

Uudistavasta viljelystä elintarvikeviennin menestystarina

Kun tarkka tieto puuttuu, joudutaan hiilijalanjälkien laskennassa käyttämään keskiarvoihin perustuvia päästökertoimia. Tätä kautta premium-tuotteesta tulee edelleen bulkkia, ja viljelijältä jää saamatta taloudellinen hyöty, joka näkyisi esimerkiksi parempana tuottajahintana tai suurempina maataloustukina. Viljelijällä ei myöskään ole mahdollisuutta myydä maaperään sitoutunutta hiiltä päästökompensaatiomarkkinalle.

Carbon Action -verkostossa käymissämme keskusteluissa on useaan kertaan noussut esiin se, että uudistavasta viljelystä voisi tulla suomalaisen elintarvikeviennin uusi menestystarina. Jos pystyisimme luotettavasti osoittamaan, että Suomessa tuotettujen elintarvikkeiden hiilijalanjälki on keskimääräistä matalampi tai negatiiviset ympäristövaikutukset pienemmät, olisi tässä meille selvä kilpailuetu. Yrityksiltä vaaditaan yhä kunnianhimoisempia ympäristötavoitteita, ja toiminnan suorien päästöjen lisäksi katse on yhä enemmän kääntynyt koko arvoketjun ilmastovaikutuksiin.

Ratkaisuna tiedonhallinnan infrastruktuuri

Goforen ehdotus tilanteen ratkaisemiseksi on luoda uudistavan viljelyn digitaalinen infrastruktuuri, joka pohjautuu yhteiseen kokonaisarkkitehtuuriin. Kokonaisarkkitehtuuri auttaa määrittelemään, miten eri tietojärjestelmät, prosessit, rakenteet ja ihmiset toimivat kokonaisuutena ja miten tieto siirtyy tämän kokonaisuuden sisällä. Suunnitelmaan pitäisi sisältyä tietovarasto tai tiedonsiirron alusta.

Tämä ratkaisu mahdollistaisi, että tieto tilalla tehdyistä uudistavan viljelyn toimenpiteistä näkyisi suoraan muun muassa tilan tuotteita ostavalle elintarvikealan yritykselle, hiililaskentaa tekeville toimijoille, tukipäätöksiä tekeville viranomaisille, maan arvoa arvioivalle rahoitusalan toimijalle ja lopulta myös ostopäätöksiä tekeville kuluttajille. Lisäksi viljelijän olisi mahdollista todentaa maaperään sitoutuneen hiilen määrä, ja myydä se edelleen eteenpäin esimerkiksi omia päästöjään kompensoivalle yritykselle. Näin uudistava viljely ja hiiliviljely voisivat parhaimmillaan muodostua uudeksi tulonlähteeksi nykypäivänä liian usein talousvaikeuksien kanssa painiville viljelijöille.

Julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö tiiviimmäksi

Yhteisen tiedonvälityksen infrastruktuurin rakentaminen vaatisi monen eri toimijan yhteistyötä. Tämänkaltaiset yhteiset ratkaisut harvoin syntyvät pelkästään yksityisen sektorin toimesta. Yritysten keskinäinen kilpailuasetelma johtaa harmillisen usein siihen, että kukin panostaa ensisijaisesti omiin järjestelmäratkaisuihinsa. Siksi myös julkisen hallinnon pitäisi panostaa yhteisen ratkaisun kehittämiseen. Pitäisi löytää julkinen tai ainakin puolueeton taho, joka olisi valmis hallinnoimaan ja mahdollisesti myös rahoittamaan kehitettävää yhteistä järjestelmäkokonaisuutta. Ratkaisun pitäisi turvata erityisesti viljelijöiden edut, ja säilyttää omistus- ja hallintaoikeudet heidän omiin tietoihinsa.

Viranomaisista ainakin maa- ja metsätalousministeriön pitäisi huomata uudistavan viljelyn mahdollisuudet suomalaiselle ruoantuotannolle, tilojen menestykselle ja kilpailukyvylle. Lisäksi pitäisi ymmärtää digitalisaation merkittävä rooli uudistavan viljelyn mahdollistajana. Tieto luo arvoa, mutta todellinen arvo syntyy vasta, kun tietoa jaetaan avoimesti ja eri tahojen kesken.