Peltojen perintöfosfori voi taitavalla viljelyllä muuttua päästölähteestä aarteeksi

Suomalaiseen maaperään on vuosikymmenten varrella kertynyt valtavia määriä fosforia. Pitkään on pelätty, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävät hiiliviljelyn keinot – kerääjäkasvit ja maaperän syväkuohkeutus – pahentavat fosforipäästöjä. Tuomas Mattilan vastikään Soil Use and Management -lehdessä julkaistu tutkimuskatsaus kuitenkin antaa viitteitä siitä, ettei näin ole. Samat keinot, jotka sitovat maaperään hiiltä, auttavat pitämään fosforin maaperässä parantaen satovastetta ja vähentäen vesistöjen kuormitusta. Katsauksessa havaittiin myös toinen tärkeä seikka: fosforipäästöt ovat hyvinkin paikallisia, ja jopa saman peltolohkon sisällä on vaihtelua. Päästöt keskittyvät riskialueille, ns. ”hot spoteihin”, joissa fosforivalumat ovat erityisen voimakkaita. Keskittämällä toimenpiteet näille alueille voidaan saada aikaan vaikuttavia tuloksia.

Jankkurointi, kerääjäkasvit ja fosforilannoitteen vähentäminen pelaavat yhteen

Mitä tämä tarkoittaa uudistavalle viljelijälle tai sitä harkitsevalle? Mattilan mukaan ensimmäinen askel on tunnistaa riskialueet, joilla positiivinen fosforitase yhdistyy voimakkaisiin vesivirtoihin. Parhaan tilannekuvan saa ottamalla lapion käteen ja tutkimalla maaperää. Veden virtausta voi selvittää esimerkiksi alun perin metsänhoitoa varten kehitetyn maan kosteusindeksikartta DTW:n avulla. Muita hyödyllisiä lähteitä ovat satokartta (jos tilalla on käytössä puimurin satokartoitin) sekä Sentinel-aineiston biomassakartta.

Riskialueiden tunnistamista seuraavat käytännön toimenpiteet, jotka auttavat viljelykasveja hyödyntämään maaperän fosforin. Näihin kuuluvat maaperän mekaaninen syväkuohkeuttaminen eli jankkurointi sekä kerääjäkasvit, joiden tuomien hyötyjen monitasoisuus pääsi yllättämään Mattilankin:

”Kasvit pitävät maan kuivempana vähentäen tiivistymisherkkyyttä, juuristo murustaa jo tiivistynyttä maata ja kasvit suojaavat maanpintaa liettymältä ja eroosiolta. Kasvien myötä myös huippuvalunnat pienenevät, mikä yhdistettynä kuohkean maan vedenpidätyskykyyn vähentää fosforipäästöjä huomattavasti.”

Mattila muistuttaa, että kerääjäkasvien sisältämä fosfori on yhtä käyttökelpoista kuin lannoitteen fosfori. On siis tärkeää, että fosforilannoitetta vähennetään sitä mukaan, kun maaperän fosfori saadaan kasvien käyttöön. Kohdistamalla toimenpiteet riskialueille huolehditaan, ettei lannoitetta vähennetä alueilta, jotka kärsivät fosforinpuutteesta.

Jos maa on pahoin tiivistynyt, sitä on kuohkeutettava mekaanisesti. Jankkuroinnin kanssa on syytä olla tarkkana, sillä huonosti toteutettuna se voi jopa pahentaa tilannetta. Mattila korostaa kokonaisuusajattelun merkitystä: ”Jankkurointi ja kerääjäkasvit toimivat parhaiten yhdessä. Onnistunut jankkurointi edellyttää maan stabiloimista, jottei kuohkeutettu maa pääse luhistumaan. Stabiloinnin hoitavat hyvin esimerkiksi kerääjäkasvit.”

Jankkuroinnissa on Mattilan mukaan tärkeää huomioida myös maaperän riittävä kuivuus ja työkoneen paino – kone ei saa aiheuttaa tiivistymiä itsessään. Maatalouskoneiden kokoon ja erityisesti painoon tulisi Mattilan mukaan muutenkin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Viimeisen 20 vuoden aikana alati kasvaneet koneet aiheuttavat merkittäviä tiivistymisriskejä.

Sato paranee, vesistöpäästöt ja ilmakehän hiili vähenevät. Kuulostaa todelliselta win-win-tilanteelta. Mutta liittyykö toimenpiteisiin riskejä?

Viljelijän näkökulmasta ei oikeastaan. Pitkään on luultu, että hiiliviljelyn toimenpiteet lisäisivät erityisesti liukoisen fosforin päästöjä, mutta katsauksen perusteella tilanne vaikuttaa päinvastaiselta. Liukoisen fosforin määrä saattaa peltomaassa kyllä lisääntyä, mutta se ei poistu pellosta, vaan jää lähelle kerääjäkasvia. Tähän vaikuttaa kuitenkin kerääjäkasvin valinta. Mattilan mukaan tärkeää valita kasvi, joka talvehtii tai kuolee myöhään pakkasilla, jolloin fosfori ei pääse karkaamaan kuolleen kasvin rikkoutuvista soluista.

Vesistönsuojelun kohdentaminen on avain onnistumiseen

Siirrytään hetkeksi pelloilta laajempaan tarkasteluun. Mattilan katsauksessa tunnistettiin vesistöpäästöjen riskien keskittyvän pääasiassa yksittäisille riskialueille. Vesistöpolitiikan tasolla tämä tarkoittaa sitä, että suojelutoimenpiteitä pitää alkaa tarkastella hyvinkin paikallisesti.

”Jos halutaan parantaa vesistön tilaa, pitäisi tunnistaa ne alueet, joilta fosforipäästöjä tulee vesistöön ja ruveta poistamaan fosforia näiltä reiteiltä. Ainoa tapa poistaa fosforia on imeä se kasveihin ja poistaa kasvit alueelta – eli maanviljely.”

Konkreettiset muutokset pelloilla tekevät viljelijät, mutta toimenpiteisiin voidaan kannustaa hallinto- ja tukipolitiikan kautta. Urakointi- ja neuvontapalvelut voisivat puolestaan auttaa viljelijöitä tunnistamaan ongelmat ja löytämään oikeat toimenpiteet niiden ratkaisemiseksi. Laajemman muutoksen tueksi tarvitaan myös tietoa. Nyt on tunnistettu tarve kohdennetuille toimille, ja seuraavaksi olisikin Mattilan mukaan aika tutkia toimenpiteitä käytännössä.